Kysymyksiä sielun ytimestä

Sain viestin henkilöltä, joka olin kohdannut vuosia aiemmin. Hän esitti minulle hienoja, syvällisiä kysymyksiä ja inspiroiduin pyytämään häneltä lupaa julkaista vastaukseni blogissani, sillä arvelin aiheiden kiinnostavan muitakin (ja paloin halusta pohtia niitä). Sain luvan, ja lupasin kirjoittaa ajan kanssa. Rännästä vettyneenä päivänä, takatalven pyyhkiessä Helsinkiä, istahdin teekuppini ääreen ja annoin sydämeni aueta kysymysten mietiskelylle.

Nämä kysymykset eivät ole pinnallisia, vaan sielusta kumpuavia avartumisen mahdollisuuksia, joiden keskellä väreilee intohimon tuli. Tunnen kysymysten vilpittömyyden ja kutsun syventyä itsen äärelle. Sielun kysymykset viipyilevät mielessämme ja palaavat säännöllisesti, ovathan ne kaikella tavoin suurimpia joita voimme koskaan itsellemme tai toisillemme esittää. Ne eivät jätä meitä rauhaan, sillä ne elävät olemuksemme ytimessä. Kiitos, että saan olla tässä, kirjoittaa näitä ajatuksia. Aloitetaan.

Muuttuuko ihmisen sielu & sielun kuva elämän edetessä?

Kyllä ja ei. Kaikki on liikkeessä ja muuntuu, luomakunnan energia jatkaa ikuisessa liikkeessä. Jokainen sielu pyrkii maailmankaikkeuden tavoin jatkuvasti laajentumaan. Kokemukset, joita sielu kerää ihmisyydestä, kasvattavat jokaista olemuspuolta eri ulottuvuuksissa. Sielu ei toki muutu samalla tavalla kuin vaikkapa keho vanhetessaan, sillä sielu sisältää kosmisen DNA:mme, jonka muuntuminen on ikuista, mutta sen peruspiirteet pysyvät. Ystäväsi saattaa huudahtaa sinut kauniissa leningissä nähdessään: ”Aivan kuin Venus-jumalatar!” Tällöin seuralaisesi on saattanut poimia intuitiivisesti yhden arkkityyppisen puolesi, joka ilmentää sielusi osaa. Sielun muodostama persoonallisuus on pysyvämpi ja laaja-alaisempi kuin trendien ja ympärillä vellovan uutistulvan mukana keikkuva ihminen.

Sielu ohjaa meitä toistuvasti samojen asioiden äärelle, kunnes sen tuoma viesti tunnistetaan. Sieluasi tutkiessasi etsi laajoja kaaria: toistuvia elämäntilanteita, joissa huomaamatta aina ajaudut vaikkapa opettajan, johtajan, auttajan tai äidin rooliin – niissä saattaa olla vihjeitä ydinolemuksestasi. Sielun aspektit eivät aina ilmenny helpoimman kautta ihmisyyden nivoutuessa mukaan haluineen ja tarpeineen.

Kohtelemme joskus sielullisia taipumuksia kieltämisen, kapinoimisen ja välttelemisen kautta huomaamatta, että jokin peruslaatu noissa tapahtumissa on kuitenkin ydinolemuksemme mukainen. Puramme ajatustemme rakentamia esteitä tieltä, ennen kuin sielu avautuu. Kun näemme menneisyyden tapahtumat rakkauden silmin, hyväksymme itsemme, perheemme ja juuremme, polku alkaa piirtyä esiin.

Minulla esimerkiksi on vahva äidin arkkityyppi, mutta myös tarmokas, lapsille ja ruoanlaitolle omistautunut ja huolehtiva äiti, joka sai minut tuntemaan kapinaa äitiyttä kohtaan. Taiteilija ja seikkailija minussa halusi jotain paljon villimpää! Vastustin pitkään kaikkea naisellista ja pullantuoksuista. Vasta toinnuttuani tästä pakoyrityksestä, huomasin että äidin arkkityyppi toteutuu minussa aivan eri tavalla kuin omassa äidissäni. Annan rakkautta taiteelleni ja huolehdin kirjoistani alusta loppuun saakka, annan lämpöni hehkua asiakkailleni, huolehdin eläimistä ja luonnosta, hemmottelen mielelläni seurustelukumppaneitani (myös ruoalla!), ja minusta on ihanaa tuoda ihmisiä yhteiseen ruokapöytään ja luoda kauniita tiloja, sekä retriiteilläni pidän rituaalien valmistelusta kaikkine kauniine yksityiskohtineen. Äitiyteni ilmenee huolenpitona henkisestä hyvinvoinnista ja ilona järjestelemisestä muita varten. Tämä esimerkki avaa sitä, että minun ja oman äitini ilmentämä arkkityyppi on sama, mutta sen ilmeneminen on oman sielullisen rakenteemme mukainen.

Sielu kostuu kokoelmasta arkkityyppisiä energioita, erilaisia laatuja, joiden yhdistelmästä sielun sisältämä kosminen DNA koostuu. Sinä olet sekä ikuinen että rajallinen, ja sielusikin on lähes ikuinen. Sanon lähes ikuinen, sillä on mahdollista, että koko luomakunnan olemassaolo jonakin päivänä palaa tyhjyyteen!

Eikö ole ihmeellistä ajatella, että sielumme kantavat mukanaan jokaista kokemusta jokaisesta elämästäsi ja muuntuvat jokaisen kokemuksen voimasta hieman täyteläisemmiksi, kokonaisemmiksi ja laajemmiksi? Sielu pyrkii sulautumaan takaisin maailmankaikkeuteen tulemalla kaikeksi, kokemalla jokaisen inhimillisen kokemuksen elämä kerrallaan.

Sielu ilmentää puhdasta rakkautta – siitä näkökulmasta ajateltuna sielu ei muunnu. Sen pohjimmainen energia pysyy aina rakkauden kirkkaana valona.

Sielu on aina uniikki, se on vain sinun sielusi. Sielujen täydellinen erilaisuus tekee yhteisestä matkastamme hyvin ihmeellisen – ja välillä käsittämättömän! Sielusi on osa suurempaa kokonaisuutta, tuota valo-olentoa tai henkeä, joka olet. Ei oikeastaan voida erottaa, mihin sielu loppuu tai mistä valo-olento (henki) alkaa, mutta tuo universaali valon olemus sinussa edustaa jumalallista, ei-persoonallista osaa. Sielullinen osa on siis uniikki, henki taas jumalallista energiaa, johon ei liity persoonallisuuden piirteitä ja joka ikäänkuin ”sisältää” sielun.

Sielu kannattelee arkkityyppisiä (tunnistettavissa olevia, vakiintuneita malleja, kuten vaikkapa taiteilija tai soturi) laatuja, joiden monitasoinen yhteensulautuma muodostaa todellisen itsesi, todellisen sieluntehtäväsi. Se, mikä pysyy niin ikään sielussa samana, on sen ehtymätön halu hyvään ja kyky nähdä laajoja kokonaisuuksia, olla yhteydessä maailmankaikkeuden viisauteen ja kosmiseen energiaan, alkulähteeseen.

Sielu on puhdasta intohimoa ja puhdasta olemista, eikä se koe inhimillisiä tunteita, kuten pelkoa, huolta selviytymisestä, kateutta tai mustasukkaisuutta. Siksi kenties kaipaamme niin suuresti takaisin tuohon alkuperäisen rakkauden tilaan: tiedämme sisäsyntyisesti sielumme avaavan meidät aivan toisenlaiselle elämälle, henkisesti rikkaalle ja ilon täyttämälle. Siinäkin mielessä sielumme laatu on ikuinen: rakkaus ei koskaan katoa.

Sielun ilmeneminen maan päällä on puhtaimmillaan silloin kun synnymme – olemme täydellisesti todellisen olemuksemme kaltaisia. Meidän lapsen viattomuutemme on täydellistä, ja itseilmaisumme empimätöntä. Olemme rakkaus itse lapsen pienessä kehossa. Sen takia joskus kuulee kehotettavan muistelemaan lapsuudessa itse valitsemiamme ihania juttuja, jotta voisimme muistaa sielumme.

Jokainen elämänkokemus kartuttaa sielumme viisautta. Elämän edetessä ymmärrämme, miksi kukin kokemus oli ehdottoman tärkeä kokonaisuuden täyttymiseksi. Jokainen ihminen elää läpi usean ison taakan tai vaikean kokemuksen, joka meidän on sielullisessa mielessä määrä kääntää rakkaudeksi ja tahdonvoimaksi.

Sielu viestii meille myös traumojen kautta. Kun eheytämme itsemme kivusta, matkalta löytyy suuria lahjoja. Tuo matka haavoittumisesta takaisin rakkauteen kerryttää taitomme ja sinnikkyytemme vastaamaan sielunpolun kutsuun. Se, mitä joudumme eniten harjoittelemaan ja joka vaatii eniten tahdonvoimaa, saattaa synnyttää elämäntyömme.

Sielun kuva muuntuu myös antautuessamme elämäämme totuudelle. Emme enää takerru kuvitelmiin siitä, että pitäisi miellyttää ympäristöä, tai kapinoida sitä vastaan. Toteutamme sielumme kutsua sille uskollisina ja kypsymme ulos itsekeskeisyydestä ja itsensä analysoimisesta. Avaudumme auttamaan jokainen omalla tavallamme. Kun annamme itsemme korkeamman minän ohjattavaksi ja opimme aidon antamisen ottamisen sijaan, sielun voima polttaa pois kaiken, mikä ei ole elämässämme aitoa, mikä ei ole valittu rakkaudesta käsin.

Joskus sielullisen ohjauksen hyväksyminen on hankalaa – miksi juuri tuon ihmisen piti lähteä nyt, vaikka vaikutti että yhteytemme oli aitoa? Miksi tämä työ loppui, vaikka kyseessä oli aihe jota opiskelin vuosikausia sitoutuneesti? Sielunpolku avautuu merkityksellisenä – usein oivallusten saapuessa vasta vuosia myöhemmin.

Kuka oikeasti olen?

Tämä on sielun lähettämä avainkysymys, joka kutsuu meidät todelliselle itsemme tuntemisen ja toteuttamisen matkalle. ”Kuka olen” on jokaisena päivänä syventyvä matka, joka avautuu kokemuksellisesti, sanojen takana. Jokainen voi saada apua ja iloa siitä, miten muut ovat oivaltaneet – kuitenkin vastaus ”Kuka olen” -kysymykseen avautuu sielussamme, sanojen ja ajattelun takana omakohtaisena kokemuksena.

Vuosituhansia vanhat perinteet avaavat mahdollisuuksia tutustua todelliseen olemukseen lukuisien eri mielen harjoittamisen tekniikoiden kautta. Jotkut henkiset opettajat sanovat: ”Tutki totuutta. Totuus on pysyvää. Mielikuva ei ole pysyvä, siis se ei ole totuus, tunne ei ole pysyvää, siis se ei ole totuus. Hengitys ei ole pysyvää, siis se ei ole totuus. Mitä voidaan ymmärtää totuudesta, sitä ei voida saavuttaa mielen kautta, sillä mieli ei ole pysyvää. Etsi totuutta.”

Yksi Intialaisista mestareista, Ramana Maharshi sanoo:

”Ei ole luomista, eikä tuhoamista, ei kohtaloa eikä vapaata tahtoa, ei polkua eikä saavutusta. Tämä on lopullinen totuus.”

Mestareiden opetuksessa on kyse siitä, ettemme voi ymmärtää niitä mielen kautta, vaan on avauduttava syvemmälle itseen, jossa vastaukset nousevat järjen tuolla puolen. Ota siis kysymys mukaan joka paikkaan kanssasi ja anna sen sulaa sydämeesi. Syventyminen kaikkiin elämämme kerroksiin ja maailmalle avautuminen, ovat tie oivalluksiin. Hiljentyminen ja tietoinen kuuntelu avaa vastaukset sisältämme. Kun pyydämme sinnikkäästi, meille avataan sisäinen näkeminen ja viisaus.

Voinko astua omaan voimaani vaikka elämässä olisi esteitä?

Kyllä. Ehdottomasti! Oma voima ei ole niinkään staattinen tila kuin aaltoina ylös ja alas liikkuva kokemus tahdonvoimasta ja riittämisestä, itsensä rakastamisesta.

Oma voima kehittyy tahdonvoiman harjoittamisesta: että uskaltaa tarttua asioihin, toteuttaa joka päivä jonkun pienen askeleen unelmiaan kohti. Masennuksesta toipuvalle tuo pieni askel näyttää hyvin erilaiselta kuin vaikkapa esiintyjälle, joka täysissä hengen ja ruumiin voimissaan valloittaa isoilla areenoilla yleisöjä. Jokainen aikuinen tietää sisällään, mikä juuri nyt on mahdollista, eikä vertailua oikeastaan voi tehdä. Olemme hyvin erilaisilla sielunpoluilla jokainen.

Jokainen päivä voi alkaa omaan voimaan yhdistymisellä yksinkertaisesti hengittämisen kautta, olipa menneisyys minkälainen tahansa. Oma voima ilmenee tässä hetkessä, ei eilen, ei huomenna – nyt! Omaan voimaan voi siten antautua hengitys kerrallaan, keskittyen käsillä olevaan hetkeen. Sitä oma voima todella on, keskittymistä ja yhdistymistä aitoon itseen.

Oma voima nousee aitoudesta, itselleen riittämisestä, että juuri näin on hyvä ja voi ojentua uuteen omassa rytmissään. Minua on helpottanut ajatella, että elämä soljuu paljon enemmän lomittaisissa ja toisiinsa punoutuvissa jatkuvissa ympyröissä ja kerroksissa kuin lineaarisen aikakäsityksen mukaisesti: että asiat vain alkavat ja loppuvat.

Enemmänkin on niin, että elämä on yhtenäinen kaari, jossa kaikki tapahtumat punoutuvat yhteen kuin vuodenajat tai päivien ja öiden vaihtelut. Vaikka voitaisiinkin sanoa, että yö loppuu aamun sarastaessa, silti havainnoimamme maisema on aina sama, vain olosuhteet muuttuvat. Tuo maisema olisi tässä tapauksessa sielumme, joka kulkee erilaisten vuodenaikojen ja syklien läpi ihmiselämän rajallisessa ajassa – ja hengen näkökulmasta ikuisuudessa.

Molemmat ovat totta: rajallisuus ja ikuisuus. Rajallisuuden tiedostaminen auttaa meitä ihmisiä tarttumaan toimeen nyt – mikä on seuraava mahdollinen askel oman voiman nostamiseen? Se voi olla jotakin niinkin yksinkertaista kuin yhden keskeneräisen asian vieminen loppuun, sitten toisen.

Jokaisella ihmisellä on menneisyydessään monia syitä nujertua tai kyynistyä, jokaisen tulevaisuus voi – tietoisuuden ryöpsähtäessä villiksi pomppien mielen sisällä kuin pingispallo – sisältää uhkakuvia tai vaaroja. Meidän tehtävämme avartuvina sieluina on löytää rakkaus, hyväksynnän tunne ja tieto siitä, että jokainen asia on käännettävissä voimaksemme – aikanaan, kun tunteet on eletty läpi.

Oman voiman tunnistaminen sisältää oikeastaan näkökulman muutoksen: esteet ovat tärkeä osa matkaa, joiden takia olemme täällä – jokainen este kutsuu sekä juurtumaan omaan voimaan, ja toisaalta kurottumaan muiden ihmisten ja elävien olentojen kanssa yhteistyöhön.

Tämä elämä todella on uskomattoman monisyinen kudelma, jossa jokainen hetki on merkityksellinen ja täynnä voimaa muuttaa suuntaa. Oma voima ei ole voimaa ylitse muiden, vaan katsomista itseämme kohti.

Mitä juurettomuus kertoo?

Ensimmäisten ikävuosiemme aikana saamme perustan kokemuksellemme elämästä. Jos vanhempamme jostain syystä ovat kiireisiä, poissaolevia tai arvaamattomia, tunne yhteydestä muuttuu epätasaiseksi tai olemattomaksi. Jos näin jatkuu vuosikausia, joudumme kehittämään suojamekanismin, joista yksi on itsestä irroittautuminen.

Juurettomuus kertoo sisäisen yhteyden katkeamisesta tavalla tai toisella. Emme ole olleet ympäristömme silmissä arvokkaita tai meihin ei ole kohdistunut rakkautta ja energiaa sillä tavalla, joka saisi meidät tuntemaan itsemme rakastetuksi. Siispä päättelemme olevamme arvottomia. Saatamme hakeutua vielä aikuisinakin ympäristöihin, joissa meitä ei arvosteta. Se vahvistaa sisäisen kuvamme olevan totta sen sijaan, että etsisimme meitä arvostavia ihmisiä ja ympäristöjä.

Juurettomuus syntyy kokemuksesta, että lapsi joutuu selviämään yksin ja että inhimilliset tarpeet ovat häpeällisiä ja väärin. Lapsi tietää sisäsyntyisesti, että hänen tarpeensa saada huolenpitoa ja rakkautta on välttämätöntä selviytymisen kannalta – ja silti hän elää todellisuudessa, jossa vanhemmat, joiden tulisi tuota kaikkea antaa, eivät välitä tai asettavat muita asioita edelle. Lapselle syntyy näin kokemus siitä, että hänessä täytyy olla jotakin vikaa, sillä vanhemmissa vika ei voi olla, hehän ovat lapsen silmissä täydellisiä. Lapsi ei voi arvostella tai hylätä heitä, sillä hän on täysin riippuvainen saamastaan huomiosta. Ristiriidasta syntyy syvä, sisäistetty häpeän tunne. Lapsi ajattelee: ”Olen perustavanlaatuisesti vääränlainen, sillä jos olisin oikeanlainen, vanhempani rakastaisivat minua.” Seurauksena syntyy erilaisia selviytymiskeinoja, joista kehoyhteydestä ja itsestä irroittautuminen on yksi, ”Jos minä en ole enää paikalla, niin silloin minun ei tarvitse kestää tätä häpeän tunnetta.”

Juurettomuus siis yhtäältä saattaa kertoa yhteyden puutteesta todelliseen itseen (jonka juuressa on usein häpeä tai muut perheessä kielletyt, vahvat tunteet), mutta on myös olemassa toinen puoli: sielullisesta näkökulmasta tällaisella henkilöllä saattaa ilmentyä seikkailijan, etsijän tai kulkijan arkkityyppi. Tällainen ihminen voi asettua minne tahansa yhtä hyvin, eivätkä olosuhteet oikeastaan määrittele hänen onnellisuutensa tilaa. Tämä kaikkialle yhtä lailla kuuluminen on traumasta parantunut tila, eheytynyt arkkityyppinen voima, jossa ihminen kokee olevansa kotona itsessään ja hänen on mahdollisuus liikkua maasta toiseen tai paikasta toiseen kokematta juurettomuutta.

Etsijän varjopuolta edustaa ”kadotettu sielu”, joka kulkee paikasta, henkisestä opettajasta ja ihmisestä toiseen saamatta tyydytystä. Tällöin varjon kohtaaminen ja sateenkaaren päästä löytyy aarre -kuvitelmista irroittautuminen kutsuvat matkaajaa takaisin itseensä ja löytämään etsijän todellinen lahja: ehtymättömän kiinnostuksen totuuden ja viisauden äärelle.

Juurettomuuden alkusyitä siis löytyy varhaisesta lapsuudesta ja se kutsuu sielunpolulla itsensä kohtaamisen ja kulisseista irroittautumisen äärelle.

Henkisiä ihmisiä paljon tavanneena lisäisin myös sen, että kokemus irrallisuudesta perheessä voi syntyä siitäkin, että lapsi on sananmukaisesti ”aivan eri planeetalta” kuin vanhemmat. Ei tarvita edes suurempie hylkäämisen kokemuksia, jotta tällainen lapsi kokee juurettomuutta, jopa vastenmielisyyttä elää maa-planeetan energiassa. Tällöin sielunsopimukseen on kirjattu teemoiksi erillisyys tai juurettomuus, jonka ymmärtäminen ja muuntaminen rakkaudeksi ja hyväksynnäksi on tämän yksilön yksi tärkeä tehtävä.

Toivottavasti nautit näiden ajatusten lukemisesta yhtä paljon kuin minulle oli iloa niiden mietiskelystä! Nämä rivit syntyivät eräänä sateisena iltana maaliskuussa, aivan tavallisena hetkenä, ja kuitenkin ihmeellisenä.

Kiito, että kuljit kanssani tämän hetken.

Lumouksessa,
Maria